Pikkuisella 4v. tyttösellä kokojalkakipsi. Miten paljon surua se voikaan tuottaa. Ei voi enää hypellä, ei juosta tai kävellä, ei voi leikkiä kissaa eikä ketään toistakaan hahmoa. Jopa DVD:tä katsellessa pientä surettaa kun ei voi matkia hahmoja TV:ssä. On niin surullista aamullakin herätä, kun ennen nini pirteä ja iloinen tyttö herää suremaan sitä, ettei voi edes itse nousta sängystä saati pukemaan tai käymään vessassa.
Ja miten suuri voikaan äidin suru olla, miten paljon tuskaa voikaan tuottaa pienen murun kärsimyksen katselu.
Tälläiset hetket laittavat elämän prioriteettejä oikeaan järjestykseen. Enää ei harmita kun ei pääse esim leffaan tai omille menoille. Enää ei haittaa vaikka tiskipöytä onkin aivan likainen. Pääasiaksi muodostuu että ollaan yhdessä ja kaikilla säilyy hyvä ja positiivinen mieli kaiken tämän keskellä. Ja että kaikki rakkaat ovat lähellä ja välittävät. siinä oikeastaan on kaikki mitä tarvitaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti