Voi elämän tuskaa..

Pikkuisella 4v. tyttösellä kokojalkakipsi. Miten paljon surua se voikaan tuottaa. Ei voi enää hypellä, ei juosta tai kävellä, ei voi leikkiä kissaa eikä ketään toistakaan hahmoa. Jopa DVD:tä katsellessa pientä surettaa kun ei voi matkia hahmoja TV:ssä. On niin surullista aamullakin herätä, kun ennen nini pirteä ja iloinen tyttö herää suremaan sitä, ettei voi edes itse nousta sängystä saati pukemaan tai käymään vessassa.

Ja miten suuri voikaan äidin suru olla, miten paljon tuskaa voikaan tuottaa pienen murun kärsimyksen katselu.

Tälläiset hetket laittavat elämän prioriteettejä oikeaan järjestykseen. Enää ei harmita kun ei pääse esim leffaan tai omille menoille. Enää ei haittaa vaikka tiskipöytä onkin aivan likainen. Pääasiaksi muodostuu että ollaan yhdessä ja kaikilla säilyy hyvä ja positiivinen mieli kaiken tämän keskellä. Ja että kaikki rakkaat ovat lähellä ja välittävät. siinä oikeastaan on kaikki mitä tarvitaan..

TÄNÄÄN ON LOPPU ELÄMÄNI EKA PÄIVÄ!!

Niin totta ja niin tärkeä lause! Tänään muistin pitkästä aikaa tuon tärkeän lauseen ja tuntuu kuin sisäisten silmien suunta olisi kokonaan vaihtunut, asenne uudistunut. Juuri tänään on ensimmäinen päivä loppu elämästäni. Ei ole eilistä, ei eilisen virheitä, ei eilisen tunteita ja tuntemuksia. Juuri tänään saan aloittaa itseni kanssa uudestaan, puhtaalta pöydältä.

Ja vieläpä ajatella niin, että se miten elän tänään, on erittäin tärkeä päivä, sillä se on loppu elämäni eka päivä! Juuri tänään voin muuttaa ja vaikuttaa loppuelämäni suuntaan..

Tällä asenteella tahdon jokaiseen päivään nousta..:)

Ei ne osaamiset vaan pelkkä oleminen:)

Oon tässä miettiny et miks ihmees meillä on nii kiire tulla joksikin ja tehdä sitä ja tätä..miksi on nii suuri tarve siihen ittensä määrittämiseen työn ja tekemisien kautta. Jos alan määrittämään itseni sitä kautta, että mitä teen ja kuinka hyvin, se on loputon kehä, jossa suoritusten täytyy olla koko ajan parempia. Ihmissuhteistakin tulee suorituksia, sillä enhän minä voi epäonnistua edes suhteessa toiseen, jos kerran onnistumiset määrittävät olemassaoloni arvoa.

Ammatin täytyy olla sellainen, että sitä arvostetaan ja siitä saa rahaa. "Opiskelu ensin ja hankitaan OIKEA ammatti, jostaa saa KUNNOLLA rahaa ja sitten vasta ajatellaan perheen perustamista." Tosin siinä vaiheessa, kun on sen "kunnon" ammatin löytänyt, vaatii se niin paljon aikaa ja antautumista täysillä, ettei aikaa enää riitä yksityiselämälle.. Jos en tee näiden yleisesti arvostettujen kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, häpeän valintojani enkä uskalla niissä viihtyä, vaikka se olisikin juuri minun paikkani.

Katselen usein kissojamme. Ne ovat niin tyytyväisiä elämäänsä ja itseensä. Niistä todellakin voi sanoa, että ne elävät "kissan päiviä" kun ne köllöttelevät yhdessä ja ovat niin tyytyväisiä. Sen taidon mäkin tahtoisin oppia; olla tyytyväinen tilanteessa kuin tilanteessa. Olla tyytyväinen siihen kuka mä oon, ilman sitä että täytyy työn tms kautta todistella muille, että minä olen hyvä tyyppi ja minä osaan ja pärjään. Olla ylpeä siitä kuka olen, enkä siitä mitä osaan tehdä.

Sillä totuushan on, ettei maailmassa ole ketään toista kaltaistani, olen ainutlaatuinen eikä kellään toisella ole oikeutta tulla sanomaan, millainen juuri minun kuuluisi olla..=)

Suunnitelmat, järjestelyt ja stressi

Tänään heräsin siihen, että tyttöni otsa oli kuuma ja hän valitti päänsärkyä..Ja ei kun aivot raksuttamaan: soita päiväkotiin ja töihin, mieti mitä syödään ja miten päästään kauppaan, miten saa ajan tänään kulumaan... Ja eilen käytin niin paljon aikaa, voimia ja stressiä siihen, että mietin tämän päivän järjestelyjä...


Tuntuu, että elän aina joko tulevaisuudessa tai menneisyydessä.. Voi kun sais takas ne minuutit mitä eilenkin käytin turhaan tämän päivän suunnittelemiseen, kun kuitenkin kaikki menee sitten uusiksi ja tilanteet muuttuu.
Se oliskin suuri elämän viisaus elää tässä hetkessä.